Completion talkista

Radikaalissa rehellisyydessä puhutaan usein ”completion talkista” eli rehellisistä keskusteluista tai merkittävistä keskusteluista. Suosittelemme, että ihmiset saattavat keskeneräiset asiat menneisyydestään loppuun. Mutta mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa?

Keskeneräisten asioiden loppuun saattaminen on Rehellisten keskustelujen käymistä ihmisten kanssa, joille olet vihainen tai kiitollinen, tai surullinen jostain, mitä on tapahtunut. Tai sellaisten asioiden tai salaisuuksien kertomista, joita ei ole puhuttu selväksi sinun ja toisen ihmisen välillä. Keskustelu voi myös koskea jotain tilannetta, josta olette jo puhuneet, mutta se edelleen häiritsee sinua. Tai se voi olla jotain, jota kadut sanoneesi tai tehneesi ja haluat sanoa ”Anteeksi, olen pahoillani”.

Monille meistä Rehellisten keskustelujen listan kärjesssä ovat vanhemmat, lapset, nykyiset ja entiset kumppanit ja läheiset ystävät. Usein listoille päätyy myös (ex-)työnantajat, (ex-)työkaverit, naapurit ja kouluaikojen kiusaajat.

Omat tärkeimmät rehelliset keskusteluni olen käynyt vanhempieni ja ex-kumppaneitteni kanssa. Keskustelu isäni kanssa oli elämäni pelottavin asia.

Murehdin paljon etukäteen sitä, miten keskustelu sujuisi. Isä oli lapsuudessani hyvin tiukka ja autoritäärinen hahmo. Olin huolissani siitä, että hän vastaisi sarkastisesti tai passiivis-agressiivisesti tai vähättelisi kokemuksiani. Olin myös huolissani, etten saisi sanaa suustani, joten tein etukäteen listan asioista, joista halusin puhua.

Kun isä tuli käymään luonani, sanoin haluavani puhua asioista, jotka vaivaavat minua. Käteni tärisivät ja sydämeni hakkasi lujaa. Hän suostui keskusteluun.

Istuimme pöydän ääreen ja sanoin ensimmäisenä, että minun oli vaikea aloittaa keskustelua. Kerroin, että olin hermostunut. Hän katsoi minua lempeästi.

Kerroin isälle, että olin vihainen hänelle siitä, että hän oli vaativa ja tiukka minua kohtaan, kun olin lapsi ja nuori. Että koin olevani hyväksytty ja kelpaavani hänelle ainoastaan, jos pärjäsin hyvin koulussa. Ajattelin, että ainoa asia, josta hän on kiinnostunut, on suoritukseni koulussa, opiskeluissa ja myöhemmin töissä.

Puhuin ja itkin. Isäni kuunteli eikä keskeyttänyt minua, toisin kuin olin kuvitellut.

Isä sanoi olevansa samaa mieltä siitä, että hän oli ollut tiukka ja vaativa kanssani, ehkä jopa liian vaativa. Olin hämmästynyt kuullessani hänen sanovan niin. Hän sanoi, että hän halusi minun pärjäävän elämässäni hyvin, että saisin hyvän koulutuksen ja kelvollisen palkan. Isä kertoi isoisäni olleen tiukka ja vaativa, jopa julma. Hän kertoi omaksuneensa oman isänsä tavan olla vanhempi. Isä kertoi minulle myös muita asioita lapsuudestaan, joita en ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

Jossain kohtaa keskusteluamme isäni sanoi olevansa ylpeä minusta. Huomaan kyyneleitä silmissäni kirjoittaessani tätä. Ehkä hän oli sanonut sen ennenkin enkä ollut kuullut tai osannut ottaa sitä vastaan. En tiedä. Tällä kertaa kuitenkin otin sen vastaan. Tunsin yhteyttä ja lämpöä häntä kohtaan. Olin valmis päästämään irti vihastani, jota olin kuljettanut mukanani kauan. Tunsin kehoni rentoutuvan, käteni lakkasivat tärisemästä. Tunsin rakkautta häntä kohtaan.

Keskustelun lopuksi isäni sanoi ”Tämä on mahtavaa. Eivät kaikki vanhemmat ja lapset pysty käymään tälläisiä keskusteluja.

Yksikään kuvitelmani keskustelusta isän kanssa ei vastannut todellisuutta. Niin käy usein, kun jännitämme ja suunnittelemme Rehellisiä keskusteluitamme. Vakuutamme itsemme helposti siitä, että pahin mahdollinen kauhuskenaario toteutuu. Rehelliset keskustelut ovat usein vaikeita, noloja tai hermoja raastavia, ja samaan aikaan yleensä myös äärimmäisen helpottavia.

Entäpä lista, jonka olin kirjoittanut keskusteluamme varten? Se oli taskussani koko ajan. Vaikka en lopulta ottanut sitä esiin, tietoisuus listani olemassaolosta oli minulle hyvä turvaverkko.

Rakastan isääni. Hänellä on nykyään Alzheimerin tauti. Hänen muistinsa katoaa pikkuhiljaa. Jonain päivänä, ehkä ”pian”, hän kuolee. Olen iloinen siitä, että keskustelin hänen kanssaan. Meidän välillämme ei ole käsittelemättömiä asioita. Kun isä kuolee, uskon olevani valmis päästämään hänestä irti.

Olen ylpeä siitä, että puhuin isäni kanssa, vaikka olin helvetin kauhuissani. Ja arvostan Brad Blantonia [Radikaalin rehellisyyden perustaja], joka opetti minulle kuinka keskustella rehellisesti syyttämättä muita. Pääpaino on siinä, miltä minusta tuntuu eikä siinä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Minulla on monia erilaisia kokemuksia Rehellisistä keskusteluista. Joidenkin ihmisten kanssa olen puhunut kerran ja sen jälkeen asiat olevat loppuun käsiteltyjä. Toisten kanssa olen käynyt useita keskusteluja. Olen puhunut äitini kanssa monta kertaa ja minua hävettää myöntää, että toivon edelleen hänen ovan toisenlainen. Aion keskustella hänen kanssaan edelleen. Aviomeheni Peten kanssa koen, että ”vanhat” asiat on selvitetty ja jos jokin asia häiritsee minua, puhun siitä heti, ettei käsittelemättömiä asioita kasaannu välillemme.

Minulle Rehellisten keskustelujen tavoite on päästää irti vihasta, surusta ja erityisesti tulkinnoista, joita olen tehnyt muiden ihmisten sanomisista ja tekemisistä. En halua kantaa mukanani vanhaa paskaa. Vaikeiden asioiden ääneen sanominen muuttaa tunteita. Jotain muuttuu kehossani ja mielessäni. Tunnen rauhaa ja vapautta, kun ilmaisen itseäni ja päästän irti vihasta, surusta ja salaisuuksista. Saan energiaa haaveilla ja luoda uutta. Olen enemmän läsnä tässä ja nyt. Koen syvempää yhteyttä rakkaisiini, ja tunnen enemmän rakkautta ja myötätuntoa. Kun me sanomme ääneen asioita, syntyy mahdollisuus kuulla ja ymmärtää toisia sekä tulla kuulluksi ja tulla ymmärretyksi.

Kenen kanssa sinä haluaisit saattaa keskeneräiset asiat päätökseen? Miltä kehossasi tuntuu, kun ajattelet Rehellisiä keskusteluja, joita haluaisit käydä?

Tuulia Syvänen