Elämä ilman kipua ei ole elämää

Paskat. Se on ensimmäinen ajatukseni, kun aloitan kirjoittamisen. Tunnen vatsani kääntyvän ja sydämeni hakkaavan. Kuitenkin paljon vähemmän kuin silloin, kun Tuulia ehdotti, että kirjoittaisin yhden uutiskirjeistä. Olen myös erittäin kiitollinen Ja onnellinen. Ja innoissani. Huomaan, että olen suoristanut selkäni.

Jes! Hei rakkaat rehellisyysihmiset!

Olen Jessu, radikaalin rehellisyyden harjoittaja. Olen 30 ja asun Turussa.

Haluan kirjoittaa sinulle kivusta. Kuvittelin pitkään, että minulla on monimutkainen suhde kipuun, erityisesti emotionaaliseen kipuun. Kipu oli jotain, josta halusin päästä eroon mahdollisimman nopeasti, usein en edes tajunnut, että tunnen kipua (ja olin täysin tietämätön haluavani päästä eroon siitä). Turrutan kipuani tupakoinnin, sokerin syömisen ja sosiaalisuuden kautta. Ja luultavasti teen muitakin juttuja, joita en ole vielä huomannut. Joskus huomaan, että yritän hallita toisten kipua vain välttääksesi kivuntunteen itse.

Kivun välttäminen on osa useimpien olentojen perusselviytymisvaistoa. Olemme kehittyneet välttämään fyysistä kipua, koska se on ollut merkki siitä, että jokin on huonosti tai mahdollisesti jotain hengenvaarallista on tapahtumassa. Jossain vaiheessa ameeba-vaiheen jälkeen me ihmiset (ja ehkä jotkut muut olennot myös) kehityimme käyttämään samoja keinoja emotionaalisen kivun välttämiseen kuin käytämme fyysisen kivun tunteisiin. Haluamme monesti välttää emotionaalista kipua yhtä paljon kuin fyysistä kipua, joskus jopa enemmän. Usein meistä saattaa tuntua siltä, että kipu tappaa meidät.

Onneksi yleensä kipu ei tapa.

Minun kohdallani kipu tuli takaisin, vaikka turrutin sitä monilla tavoilla, tein töitä itseni kanssa ja käsittelin asioita. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan kipu tuli takaisin. Jossain vaiheessa ymmärsin, että kipu ei ole sama kuin kärsimys.

Tunnen kyyneleiden nousevan ja selkäni rentoutuvan.

Elämä on tuskaa. Elämä sattuu helvetisti. Me menetämme kaiken, mitä meillä on. Rakkaamme, terveytemme ja omaisuutemme. Ja se on okei. Tällaista elämä on. Joskus se ei ole okei. Sekin on okei.

Joskus minä vastustan kipua ja luon itselleni enemmän kärsimystä. Toisinaan pystyn antautumaan kivulle, todella tuntemaan sen. Se tekee silti kipeää. En kuitenkaan kerro itselleni, ettei minun pitäisi tuntea kipua. Osaan nykyään olla hieman rennompi, koen kivun ja annan sen virrata lävitseni. Tiedän, ettei se kestä ikuisesti.

Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska kuvittelen, että on nykyään ajatuksena on, että ihmisten ei pitäisi tuntea kipua. Että kipu on jotain, jonka kanssa meidän on työskenneltävä ja meidän pitäisi tehdä kaikenlaisia asioita välttääksemme kipua. Kuten olla varovaisia siinä, miten puhumme ettemme vaan loukkaa muita; ehkä meidän pitäisi ottaa särkylääke jo ennen kuin päänsärky alkaa ja niin edelleen.

Jos yhä uudelleen yritän välttää kivuntunnetta, tapan itseni hitaasti. En ole yhteydessä kokemuksiini tai toisiin ihmisiin.

Radikaali rehellisyys -työpajoissa olen nähnyt uudestaan ja uudestaan, että kaikilla on kipua, kaikilla tekee kipeää joskus. Voimme muodostaa yhteyden toisiin, kun annamme itsemme luvan todella kokea oma tuskamme ja nähdä muiden kipu. Olemme haavoittuvia, kun meihin sattuu. Kipu on tila, jossa voimme päästä olemuksemme syvyyksiin.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana kipu on tullut enemmän ystäväkseni. En etsi keinoja päästä eroon siitä. Tavoitteeni on olla ookoo, kun tunnen kipua tai todistan muiden kipua. Haluan oppia muistamaan, että kipu toimii salaperäisillä tavoilla. Se, joka kerran oli kaikkein kauhein tunne, voi olla suurin lahja huomenna. Se saattaa olla parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Ja se on okei.

Tule mukaan työpajoihin!

Rakkaudella,
Jessu