Koska sinä tunsit häpeää viimeksi?

Tänään haluan kirjoittaa henkilökohtaisista asioista:

Mitä häpeän?

Voit hakea popcornit.

Aina välillä minua hävettää se, että olen eronnut. Menin ensimmäiseen avioliittooni ajatuksella, että pysyn siinä ikuisesti. Joskus minua hävettää, ettei minulla ole perinteistä perhettä: miestä ja yhtä tai kahta lasta. Minulla on poika ja nykyisellä aviomiehelläni Petellä on myös poika aiemmasta liitosta. Minun ex-mieheni perheeseen kuuluu meidän poikamme, hänen puolisonsa ja puolison kaksi lasta. Peten ex-vaimon perheeseen kuuluu Peten ja exän poika, nykyinen aviomies sekä yhteinen taaperoikäinen. Minun lähipiiriini kuuluu myös paras ystäväni, hänen miehensä, minun entinen anoppini sekä entinen kälyni ja hänen perheensä – mies ja kaksi lasta.

Laaja perhe on välillä rikkaus, ja se myös monesti (ellei useimmiten) aiheuttaa sählinkiä, aikatauluongelmia, erimielisyyksiä ja vähemmän parisuhdeaikaa kuin haluaisin. Se tarkoittaa myös sitä, että mieheni ex-vaimo ja hänen perheensä ovat osa minunkin elämääni.

Kun puhumme muiden  kanssa lapsistamme (kummankin pojasta), minusta on mukavaa, jos se joskus kuulostaa siltä kuin meillä on yhteisiä lapsia. Meillä ei kuitenkaan ole yhteisiä lapsia eikä tule (olen 48-vuotias). Teen joskus itseni surulliseksi ajattelemalla sitä. En myöskään tykkää selittää ihmisille, kuinka emme asun kokoaikaisesti yhdessä, koska haluamme laittaa lapset (ja sen, minkä uskomme olevan heille parhaaksi) etusijalle. Välillä minusta tuntuu, että haluan välillä huutaa ”Minä! Minä! Minä!” ja olla etusijalla, lapsista huolimatta.

Tämä on niitä asioita itsestäni, joita en useinkaan mielelläni jaa. Joskus toivon, että olisin tehnyt enemmän työtä itseni kanssa jo nuorempana ja että olisin ollut rennompi, avoimempi, rehellisempi, haavoittuvampi ja itsenäisempi terveellä tavalla (niiden läheisriippuvaisten mallien sijaan, joita käytin entisessä avioliitossani ja aiemmissa suhteissani).

Kuvittelen, että saattaisin edelleen olla onnellinen ensimmäisessä avioliitossani, jos olisin tehnyt omaa työtä ja toipumista aiemmin. Kun exäni kertoi, että hän oli valehdellut minulle ja että hänellä oli seksuaalinen suhde toisen kanssa, minulla ei ollut mitään kiinnostusta saada asioita toimimaan välillämme. Olin vihainen ja raivoissani, enkä osannut tai halunnut antaa anteeksi. Panikoin silloin raha-asioista sekä poikani tulevaisuudesta, jossa hän joutuu seilaamaan kahden kodin väliä.

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen, että se tapahtui. Olen nykyään kiitollinen exälleni, että hän petti minua. Olen nyt se, kuka olen, ja olen oppinut matkan varrella. Avioliitossani Peten kanssa olen onnellisempi, tasapainoisempi ja vapaampi kuin olisin koskaan kuvitellut olevan mahdollista. Onnittelen itseäni joka päivä siitä, että olen työskennellyt itseni kanssa ollakseni näin onnellinen ja tyytyväinen. Onnittelen Peteä joka päivä hänen työstään oman itsensä kanssa ja hänen työstään minun kanssani.

Meidän hyvä suhteemme ei tippunut taivaalta, emmekä me olleet saman tien ”täydellinen pari” tai ”toisillemme tarkoitetut”. Ajattelen, että olemme kaksi ihmistä, jotka ovat halunneet pysyä yhdessä vaikeina ja kipeänäkin hetkinä sekä halunneet ottaa vastuun omista tunteistamme, teoistamme ja omasta eheytymisestämme. Olemme luvanneet pysyä läsnä silloin, kun haluamme paeta, ja olemme suostuneet jakamaan salaisuutemme. Olemme luvanneet kertoa toisillemme asiat, joita häpeämme, sekä ne asiat, joita pelkäämme kertoa, koska pelkäämme toisen suuttuvan tai loukkaantuvan. Sanomme ääneen, ettei kummankaan tarvitse olla täydellinen ja kummallakin on oikeus olla kohtuuton toista kohtaan.

Mikä sinua hävettää?

Milloin tunnet itsesi epävarmaksi?

Milloin arvostelet muiden näyttävän paremmalta, tietävän paremmin, heillä on parempi elämä, ura tai ihmissuhde? Milloin kuvittelet, että kaikilla muilla on paremmat taidot kasvaa / rentoutua / meditoida / olla rehellinen / työstää itseään?

Mitä aiot tehdä seuraavaksi ollaksesi onnellinen?

Rakkaudella,

Tuulia